Olen kirjoittanut useasti päiväkirjaa. Sellaista oikeaa
kirjaa, mikä odottaa, että joka ilta kirjaat päivän ajatukset ja tapahtumat
oikein kynällä käsi puuduksissa tuleville sukupolville. Ongelma vaan on, että
kirja odottaa että ne pohdinnat mahtuisi yhdelle sivulle. Toisaalta ehkä kirjan tekijä tietää, että se käsi puuntuu ja lempeästi kehottaa kääntämään kirjaimellisesti uuden sivun ja unohtamaan päivän murheet ja siirtymään seuraaviin uusiin haasteisiin.
Sain lahjaksi joskus kauan sitten 5 vuoden päiväkirjan, mikä oli toivomani lahja kuvitteelliselle itselleni, joka nopsasti rankalaisin viivoin kirjaisi (vaivaiselle kuudelle riville) ylös päivän kohokohdat päälauseilla ja päivittäin viimeiselle riville heittäisi vielä päivän mietelauseen. Joinakin päivinä kun jätin kirjaamatta kohokohdat, kuten:
"6.7. Myöhästyin bussista, kun pyöränkumi puhkesi. Söin hesellä ahneuksissani megahampurilaisen. Töissä oli taas kova kiire. Olin illalla leffassa, Marin kaa. "Aurinko nousee jälleen huomenna."
Tuohon kyseiseen päivän kohdalle jäi tyhjä kohta, mutta säästäväisenä ihmisenä tietysti seuraavana vuonna täytin siitä kohdasta, missä on tyhjää. Jälkeenpäin lukiessa tajuaa, ettei ole laittanut vuosilukuja joka päivitykseen, joten lineaarinen järjestys on aivan sekaisin ja päiviä ei erota toisistaan, koska asiasisältö on aivan liian suppea. Esimerkiksi: Miksi pyöränkumi puhkesi? Millon muka oikeesti oon syöny megahampurilaisen? Häh! Ihan kerroshampurilainen tuottaa vaivaa saada mahtumaan. Missä mä oon ollu töissä? Eiks niissä kaikissa aina oo ollu jumalaton kiire? Mikä elokuva se oli? Tosta saa kyllä käsityksen, että sen leffan nimi oli toi "Aurinko"-homma. Oli selkeesti varmaan joku länkkäri.
Vampyyrinpäiväkirja-tv-sarjassa päiväkirjojen kirjoittaminen oli isossa roolissa. Muutenkin tuntuu, että päiväkirjat on vähän sellanen romantisoitu juttu. Koska eihän kellään oikeesti oo aikaa kirjotella juttuja johonkin pölyseen kirjaan. Kun on kaiken maailman sosiaaliset mediat (noin, sain itseni kuulostamaan juuri yli 50-vuotiaalta minähän-en-facebookkiin-tee-profiilia-tyypiltä), minne päivityksen saa kätsysti kuvan kera mistä tahansa, milloin tahansa ja kenelle tahansa.
Tuossa edellä mainitussa hyvässä sarjassa, miltein jokainen jakso alkoi sanoin Dear diary... Miten suomenkieleen taipuu tuo aloitus. "Parahin päiväkirjani..." kuulostaa idioottimaiselta ja mielestäni on hiukan psykoa jutella päiväkirjalle. Toisaalta voisi olla hupaisaa aloitaa vaikka näin: "Hyvät jälkipolvet, jotka olette ratkaisseet päiväkirjani digitaalisen aikaviive lukon koodin ja nyt pääsette tarkastelemaan mielenkiintoista elämääni." Voisi kuulostaa hiukan futuristiselta. Tai näin niin kuin minä aloitin: "Moi taas, tänään mä..." Tajusin juuri, että mähän tavallaan siis juttelin tolleen amerikkalaisittain päiväkirjalle, niin kuin jollekkin persoonalle. Tervehdin elotonta esinettä siis. Huh, kuinka rauhoittavaa huomata olevansa yhtä hullu kuin muutkin. Kylläpä helpotti.
Sanotaan, että päiväkirjan kirjoittaminen on terapeuttista ja niitä ei kuuluisi sensuroida eikä lukea jälkikäteen. Mitä sitten. Mihin ne sitten menisi? Maakunta-arkistoon kuoleman jälkeen vai? Kuka niitä huolisi. Ketä kiinnostaisi eletty elämäni olisi se missä muodossa tahansa. Pölyisinä kirjoina ne kuluttaisivat tilaa jonkun kirjahyllyssä pölyttyen lisää tai kannattelisivat keikkuvaa ruokapöytää yhden lyhyemmän jalan alla. Digitaalisena versiona ne veisivät tilaa koneessa tai jossain pilvipalvelimessa.
Terapeuttisen allekirjoitan. On helpottavaa kirjoittaa asioita ja nähdä tekstin muokkautuvan silmien edessä. Samalla voi saada asioihinsa perspektiiviä. Omia vanhoja päiväkirjojani en edes voinut sensuroida tai editoida jälkikäteen, kun kirjoitin kuulakärkikynällä, lukolliseen söpöön tuoksuvasivuiseen paiväkirjaan. Kun siihen kirjoitti "Voi vittu!" niin siinä se myös pysyi.
Toisaalta kun omia nuoruuden päiväkirjoja lukee, huomaa niissä olevan tunnetta. Sellaista, mitä myöhemmin ei enää ollut. Myöhemmin oli tärkeää tulla ymmärretyksi loogisesti. Olen kirjoittanut paljon paikkojen tarkkoja osoitteita ja henkilöiden tietoja ja ulkonäköä tai käytöksestä. Kun taas teinivuosien kirjoista saattoi lukea ensimmäisen lauseen näin: "Mulla oli tänään ihan hirveä päivä!" Sitten lukuisia smile-kuvia suu alaspäin ja kyyneliä silmät valuen. Sellaisista merkinnöistä saattaa todella tuntea pahan olon siltä hetkeltä.Varmasti on lopulta helpottanut paha mieli niitä 52 surullista ilmettä piirtäessä.
Mielestäni päiväkirjojen lukeminen jälkikäteen on tärkeää. Nimenomaan niiden omien merkintöjen lukeminen. On helpottavaa huomata kehittyneensä jossakin asioissa tai oppineensa aiemmista tapahtumista jotakin. Ne ovat kuin aikakapseleita menneestä jo eletystä hetkestä. Ehkä päiväkirja kulttuuri ei olekkaan kuolemassa, vaan vaan muuttanut muotoaan. Ehkä facebookin päivitykset tai instan kuvat ovat tämän päivän pölyisiä päiväkirjoja, mitkä saavat heti palautteensa ja joista saa uutta perspektiiviä asioihinsa joiden kanssa milloinkin punnertaa. Ehkä kaiken muututtua tehokkaaksi myös itsensä terapioiminen on tullut tehokkaammaksi.
Eräs tuntemani henkilö kerran sanoi, että päiväkirjan kirjoittaminen on itsekästä. Niin onkin. Kenestä muusta löytyisi niin paljon kerrottavaa kuin omasta itsestään? Kuka muu jaksaisi pähkäillä teksteissään itselle tapahtuneita tyhjänpäiväisiä asioita. Miettiä omia reaktioitaan, tunteitaan, ajatuksiaan, aikeitaan tai halujaan. Päiväkirja on itsekäs. Itsestä kertova. Itselle kuuluva?
Onhan olemassa muunkinlaisia päiväkirjoja. Esimerkiksi: Sääpäiväkirja tai johonkin työhön ja seurantaan liittyviä kirjoja. Mutta ne onkin ihan toinen juttu. Luulen että se viiden vuoden päiväkirja soveltuisi tuollaiseen ytimekkääseen seurantaan paremmin. Tyyliin näin: Puolipilvistä, 12 astetta plussaa, astianpesukone tyhjätty, pesukone täytetty, keittiö imuroitu, lapset kylvetetty ja nukutettu.
Nyt en päiväkirjoja ole kirjoitellut enää vuosiin. Olen kirjoitellut kirjeitä ja facebookki päivityksiä. Tulevaisuudessa varmaan enemmän blogiani. Tällästä kelasin ja funtsin tänään.
Sain lahjaksi joskus kauan sitten 5 vuoden päiväkirjan, mikä oli toivomani lahja kuvitteelliselle itselleni, joka nopsasti rankalaisin viivoin kirjaisi (vaivaiselle kuudelle riville) ylös päivän kohokohdat päälauseilla ja päivittäin viimeiselle riville heittäisi vielä päivän mietelauseen. Joinakin päivinä kun jätin kirjaamatta kohokohdat, kuten:
"6.7. Myöhästyin bussista, kun pyöränkumi puhkesi. Söin hesellä ahneuksissani megahampurilaisen. Töissä oli taas kova kiire. Olin illalla leffassa, Marin kaa. "Aurinko nousee jälleen huomenna."
Tuohon kyseiseen päivän kohdalle jäi tyhjä kohta, mutta säästäväisenä ihmisenä tietysti seuraavana vuonna täytin siitä kohdasta, missä on tyhjää. Jälkeenpäin lukiessa tajuaa, ettei ole laittanut vuosilukuja joka päivitykseen, joten lineaarinen järjestys on aivan sekaisin ja päiviä ei erota toisistaan, koska asiasisältö on aivan liian suppea. Esimerkiksi: Miksi pyöränkumi puhkesi? Millon muka oikeesti oon syöny megahampurilaisen? Häh! Ihan kerroshampurilainen tuottaa vaivaa saada mahtumaan. Missä mä oon ollu töissä? Eiks niissä kaikissa aina oo ollu jumalaton kiire? Mikä elokuva se oli? Tosta saa kyllä käsityksen, että sen leffan nimi oli toi "Aurinko"-homma. Oli selkeesti varmaan joku länkkäri.
Vampyyrinpäiväkirja-tv-sarjassa päiväkirjojen kirjoittaminen oli isossa roolissa. Muutenkin tuntuu, että päiväkirjat on vähän sellanen romantisoitu juttu. Koska eihän kellään oikeesti oo aikaa kirjotella juttuja johonkin pölyseen kirjaan. Kun on kaiken maailman sosiaaliset mediat (noin, sain itseni kuulostamaan juuri yli 50-vuotiaalta minähän-en-facebookkiin-tee-profiilia-tyypiltä), minne päivityksen saa kätsysti kuvan kera mistä tahansa, milloin tahansa ja kenelle tahansa.
Tuossa edellä mainitussa hyvässä sarjassa, miltein jokainen jakso alkoi sanoin Dear diary... Miten suomenkieleen taipuu tuo aloitus. "Parahin päiväkirjani..." kuulostaa idioottimaiselta ja mielestäni on hiukan psykoa jutella päiväkirjalle. Toisaalta voisi olla hupaisaa aloitaa vaikka näin: "Hyvät jälkipolvet, jotka olette ratkaisseet päiväkirjani digitaalisen aikaviive lukon koodin ja nyt pääsette tarkastelemaan mielenkiintoista elämääni." Voisi kuulostaa hiukan futuristiselta. Tai näin niin kuin minä aloitin: "Moi taas, tänään mä..." Tajusin juuri, että mähän tavallaan siis juttelin tolleen amerikkalaisittain päiväkirjalle, niin kuin jollekkin persoonalle. Tervehdin elotonta esinettä siis. Huh, kuinka rauhoittavaa huomata olevansa yhtä hullu kuin muutkin. Kylläpä helpotti.
Sanotaan, että päiväkirjan kirjoittaminen on terapeuttista ja niitä ei kuuluisi sensuroida eikä lukea jälkikäteen. Mitä sitten. Mihin ne sitten menisi? Maakunta-arkistoon kuoleman jälkeen vai? Kuka niitä huolisi. Ketä kiinnostaisi eletty elämäni olisi se missä muodossa tahansa. Pölyisinä kirjoina ne kuluttaisivat tilaa jonkun kirjahyllyssä pölyttyen lisää tai kannattelisivat keikkuvaa ruokapöytää yhden lyhyemmän jalan alla. Digitaalisena versiona ne veisivät tilaa koneessa tai jossain pilvipalvelimessa.
Terapeuttisen allekirjoitan. On helpottavaa kirjoittaa asioita ja nähdä tekstin muokkautuvan silmien edessä. Samalla voi saada asioihinsa perspektiiviä. Omia vanhoja päiväkirjojani en edes voinut sensuroida tai editoida jälkikäteen, kun kirjoitin kuulakärkikynällä, lukolliseen söpöön tuoksuvasivuiseen paiväkirjaan. Kun siihen kirjoitti "Voi vittu!" niin siinä se myös pysyi.
Toisaalta kun omia nuoruuden päiväkirjoja lukee, huomaa niissä olevan tunnetta. Sellaista, mitä myöhemmin ei enää ollut. Myöhemmin oli tärkeää tulla ymmärretyksi loogisesti. Olen kirjoittanut paljon paikkojen tarkkoja osoitteita ja henkilöiden tietoja ja ulkonäköä tai käytöksestä. Kun taas teinivuosien kirjoista saattoi lukea ensimmäisen lauseen näin: "Mulla oli tänään ihan hirveä päivä!" Sitten lukuisia smile-kuvia suu alaspäin ja kyyneliä silmät valuen. Sellaisista merkinnöistä saattaa todella tuntea pahan olon siltä hetkeltä.Varmasti on lopulta helpottanut paha mieli niitä 52 surullista ilmettä piirtäessä.
Mielestäni päiväkirjojen lukeminen jälkikäteen on tärkeää. Nimenomaan niiden omien merkintöjen lukeminen. On helpottavaa huomata kehittyneensä jossakin asioissa tai oppineensa aiemmista tapahtumista jotakin. Ne ovat kuin aikakapseleita menneestä jo eletystä hetkestä. Ehkä päiväkirja kulttuuri ei olekkaan kuolemassa, vaan vaan muuttanut muotoaan. Ehkä facebookin päivitykset tai instan kuvat ovat tämän päivän pölyisiä päiväkirjoja, mitkä saavat heti palautteensa ja joista saa uutta perspektiiviä asioihinsa joiden kanssa milloinkin punnertaa. Ehkä kaiken muututtua tehokkaaksi myös itsensä terapioiminen on tullut tehokkaammaksi.
Eräs tuntemani henkilö kerran sanoi, että päiväkirjan kirjoittaminen on itsekästä. Niin onkin. Kenestä muusta löytyisi niin paljon kerrottavaa kuin omasta itsestään? Kuka muu jaksaisi pähkäillä teksteissään itselle tapahtuneita tyhjänpäiväisiä asioita. Miettiä omia reaktioitaan, tunteitaan, ajatuksiaan, aikeitaan tai halujaan. Päiväkirja on itsekäs. Itsestä kertova. Itselle kuuluva?
Onhan olemassa muunkinlaisia päiväkirjoja. Esimerkiksi: Sääpäiväkirja tai johonkin työhön ja seurantaan liittyviä kirjoja. Mutta ne onkin ihan toinen juttu. Luulen että se viiden vuoden päiväkirja soveltuisi tuollaiseen ytimekkääseen seurantaan paremmin. Tyyliin näin: Puolipilvistä, 12 astetta plussaa, astianpesukone tyhjätty, pesukone täytetty, keittiö imuroitu, lapset kylvetetty ja nukutettu.
Nyt en päiväkirjoja ole kirjoitellut enää vuosiin. Olen kirjoitellut kirjeitä ja facebookki päivityksiä. Tulevaisuudessa varmaan enemmän blogiani. Tällästä kelasin ja funtsin tänään.
Kommentit
Lähetä kommentti