Etsiessäni kirpparille myytävää, löysin kaapista paketin turvavöitä. Paketin päällä lukee Belt Upp, Comfort & safety strap. Muistan ostaneeni sen esikoiselleni, joka tuolloin oli ainokainen varmasti, jonkun ahkeran myyjän sitä suositeltua, sen kummemmin ajattelematta oikeasti käyttötarkoitusta tai tarvetta. Muutaman vuoden kaappisäilytyksen jälkeen se sattui taas käteen. Paketti oli avaamaton ja olin jo aikeissa heittää sen myyntiin menevään laatikkoon, kun aloin miettiä, että mitä jos sitä voisi oikeasti käyttää. Kysyin asiaa mieheltäni, joka innostui ainakin kokeilemaan.
6-vuotias tyttäreni katsoi paketin kuvaa nukkuvasta pojasta köytettynä turvaistuimeensa ja esitti välittömästi vastalauseen. "Toi on vauvoille!" Hän sanoi. Vaikka asiaa kuinka selvensi ja yhdessä you tube videoita https://www.youtube.com/watch?v=vqUIlKlWlNY katsoen. Tyttö oli silti vakuuttunut, että nyt on kyseessä pikkuveljelle ostettua tavaraa ja hänelle ollaan dumppaamassa jämät tai hylkytavara. Selitimme, että turvallisuus ei ole pelkästään vauvojen juttu, vaan sen pitäisi olla kaikille ihan ykkösjuttu.
Hänen mielestään ylimääräiset turvavyöt olisivat noloja, kun hän on kuitenkin jo iso tyttö. "Eikä! En haluu." Onneksi ollaan vielä tässä vaiheessa kehitystä, että vanhemmat päättää, eli varmasti otan kokeiluun ja katsotaan miten me niihin totutaan. Tämä ei ole viimeisen vuoden aikana todellakaan ensimmäinen kerta, kun joku äidin mielestä tärkeä ja turvallisuutta tuova juttu, ei ole ollut neidin mieleen alkuunkaan.
Esimerkiksi tyttäreni haluaa tehdä asioita itsenäisesti. Mieluiten ihan yksin, niin kuin hänen mielestään isot tekee. Hän haluaisi jäädä yksin kotiin, hän haluaisi mennä yksin ulos leikkimään, hän haluaisi kävellä yksin esikouluun, hän haluaisi tehdä yksin ruokaa, hän haluaisi....Lista on loputon. Olen äitinä varmaan ihan normaali kun sanon, että en usko että hän on vielä valmis kaikkeen tuohon.
Annan hänelle vastuuta enemmän huolehtia itsestään ja tavaroistaan. Kuten kävelyllä annan hänen juosta edellämme tai jättäytyä jonkin matkan päähän taaksemme. Annamme hänen juosta käytävällä rappuset kerrostalossamme ovellemme muiden mennessä hissillä. Olen muutaman kerran (okei kaks kertaa) jättänyt hänet yksin asuntoon viedäkseni roskat. Sallin hänen keinua ulkona talon kulman takana, niin ettei minulla ole häneen näköyhteyttä. Pyydän häntä mukaan ruuan laittoon ja esimerkiksi leipoessamme jätän sämpylöiden muotoilun hänen vastuulleen.
Välillä vanhempana on vaikeinta tietää milloin antaa siimaa ja milloin kelata takaisin. Haluan lapseni voivan luottaa itseensä ja kokeilla rajojaan. Samalla haluan hänen tuntevan, että olen täällä ja haluan auttaa jos on tarvetta. On vaikea määrittää milloin pitää tukea enemmän ja milloin vähemmän.
Ennen kun sain lapsia, turvallisuus ei näytellyt kovinkaan suurta osaa elämässäni. Elämä oli enemmänkin tapahtumasarjojen esiin marssia ja asioiden käsittelyä sitten siinä hetkessä kun ne tippuivat syliin. Pyörällä kaatuessa kiitti tuuriaan ettei lyönyt päätään, kun ei ollut kypärää, kun se olisi litsannut kampauksen. Kännykän pudotessa Aurajokeen, sadatteli ja vitutti, mutta kävi ostamassa uuden ja aloitti kavereiden numeroiden keräilyn uudelleen. Baarista kotiin noustiin ensimmäiseen autoon, jossa oli kuskina kaverin kaveri, joka vielä hetki sitten kompuroi narikassa hivenen sievässä. Ulos lähdettiin niissä vaatteissa, mitkä sopivat uuteen kaulahuiviin, eikä niissä mitkä sopivat säähän. Päiväysvanhaa safkaa syötiin jos oli nälkä ja sai mennä ja tulla niin kuin halusi oman aikatulun mukaan.
Kun tulin äidiksi ensi kertaa yli kuusi vuotta sitten, kaiken oli pakko muuttua. Ensimmäisen lapsen vanhempina ensimmäiset viikot ja kuukaudet kuluvat ihan vaan sen opetteluun, että pitää ennakoida. Ennakoida, valmistautua ja valmistella. Ennakoida kaikki mahdollinen, myös katastrofi skenaariot, joita on aivan helvetisti kun on omaa tälläisen mielikuvituksen. Vauvan perustarpeiden oppiminen on huomaamista, että kaikki on kiinni aikataulusta. Aluksi ihan vaan lapsen syömisen, nukkumisen ja kakkaamisen ennakoiminen. Jos ne pelkästään riitäisivät voisimme luovuttaa vauvojen hoitamisen tekoälylle.
Tähän tulee lisänä lapsen elossa pitäminen ehkäisemällä kaikki mikä voisi olla vaaraksi. Pienen tuhisevan muutaman kilon käärön nyt ei luulisi joutuvan vaaraan itsekseen. Vaan annas olla, kun se oppii kääntymään. Turvalaita, pidä kiinni, älä hellitä katsetta! Ilmeestä tai inahduksesta oppii tuntemaan onko sen nälkä vai väsy vai hätä vai jotain uutta. Lapsi onneksi karjuu sydäntä raastavasti heti kun mokaa jotain. "Yäää!!! Vaihdoit vaipan, vaikka mun olikin nälkä. Byääh!" Siihen menee hetki, että oppi ennakoimaan ja vielä oikein. Mut ainakin on kuivat vaipat...
Kierrokset nousee onneksi hyvin järjestelmällisesti. Joka hetki kun lapsi oppii uutta tulee uusia ennakoimisen kohteita. Kun lapsi oppi seisomaan tukea vasten, kaikki mihin hän ylsi piti siirtää ylemmäs tai valmistautua mahdollisuuteen, että hän alkaisi liikkua itsekseen. Hulluintahan tuossa kaikessa on, että on super onnellinen kun lapsi oppii uutta ja kehittyy. Vaikka se tarkoittaisi, että tulee enemmän vaaratekijöitä ja uusia uhkia. Turvallisuuteen panostaminen tulee aina vaan enemmän tarpeelliseksi mitä isommaksi lapsi kasvaa.
Nyt kun päämäärätön juoksentelu on muuttunut vähemmän päämäärättömäksi juoksenteluksi on 'kaikki-laidat-tiukasti-kiinni-jesarilla-tyyppinen-turvallisuus' aikansa elänyt ja on itse muututtava. On annettava lapselle mielikuva, että häneen luotetaan ja hän on kykenevä huolehtimaan itsestään. Totuushan on, että EI TODELLAKAAN OO!! Mutta ilmeisesti mielikuvan vahvistaminen on tämän vaiheen teema. Halusimme sitä tai ei. Jos jatkaisin samaan malliin, jesari-ratkaisulla, jokainen hetki olisi hirveää ulvontaa ja taistelua tätä pientä oman-elämänsä-jumalatar-diivaa vastaan. Toisaalta hän varmasti missaisi jonkun tärkeän kehitysvaiheensakin.
Joten kun annan hanelle vastuuta, oikeastaan kai jotenkin testaan hänen valmiuksiaan pärjätä itsenäisesti. On varmasti sanomattakin selvää, etten tee tätä tiedostaen, vaan opin koko ajan itsekkin. Samalla kun testaan häntä, testaan myös itseäni. "Olenko minä valmis päästämään irti? Olenko valmis antamaan sitä siimaa?" Olen huomannut että katson nykyään tilanteen sitten siinä hetkessä, kun se tippuu syliin. Kun perusjutut jo osaan ennakoida, eli tein tänään illalla jo huomisen makaroonilaatikon ja vaippakassi on pakattuna huomiseen kerhoon, voin huoletta odottaa seuraavaa haastetta ja seuraavan tapahtumasarjan esiin marssia. "Täällä ollaan. Valmiina ja valmisteltuna!"
Hänen kävellessä edelläni näen hänet, mutta hän ei näe minua - Hän on yksin. Hänen kävellessään takanani kuulen hänen askeleensa ja laulelunsa. En näe häntä, mutta kuulen hänet kovaa ja selvästi. - Hän on yksin. Juostessaan portaita meteli rappusissa on naapureille varmasti "tosi mieluisaa", mutta tiedämme täsmälleen missä hän menee, koska hän tykkää laskea kovaan ääneen kerrosten numerot ja ovi kotona odottaa sepposen selällään ihan kuin olisimme sen unohtaneet kauppakasseja purkaessamme. - Hän sai olla yksin.
Roskat viedessäni tilaan hissin ennen kuin kerron hänelle että nyt lähden, jotta hissin odotus aika ei olisi mukana hänen yksinolo-ajassaan. Laitan hänen lempi ohjelmansa pyörimään. Juoksen pussin kanssa pihan poikki. Heitän pussin kauhealla voimalla energiajätteen luukusta sisään, kansi jää auki. Jos sama hissi odottaa hypään siihen, jos ei juoksen portaat ylös kaksi rappua kerrallaan hirveässä paniikissa. Ehdin miettimään kaikki skenaariot missä tyttö voisi itsensä satuttaa. Ovelle päästessäni havahdun kuulemaan kikatusta oven takana. Ohjelma on hauska. Sisällä tyttö kysyy, miksi olen niin hengästynyt. - Hän sai olla yksin. Äiti ei ollut selvästi ihan vielä valmis tähän virstanpylvääseen. Ehkä ensi vuonna?
Kun hän keinuu talon kulman takana, kuulen kuinka keinu narisee vanhuutaan ruostuneena joka heilahduksella ja tiedän hänen olevan siellä, vaikka sen hetken hän tuntee olevansa yksin. Murkuraisia tai sydämenmallisia sämpylöitä syödessään, hän julistaa, että hänestä tulee isona leipuri, laulaja ja ompelija, kun hän kerran on näin taitava leipoja. Olen samaa mieltä. On hyvä, että on tavoite. Minullakin on: "Että jonakin päivänä tulee hetki, kun ihana pieni oman-elämänsä-jumalatar-diiva aloittaa oman ihanan elämänsä, niin olisin silloin valmis päästämään irti, tai ainakin antamaan tarpeeksi siimaa."
En voisi enää kuvitellakkaan pyöräileväni ilman kypärää tai käveleväni pimeässä ilman avaruuteen näkyvää rääkyvän keltaista heijastinliiviä, vaikka ne olisivat kuinka noloja pitää yllä. Haluan olla esimerkkinä lapsilleni. Haluan että he oppivat, että turvallisuus ei ole ollenkaan noloa tai idioottimaisen näköistä (vaikka kyllähän se vaatii munaa astella Prisman loisteputki valaistukseen neonkeltaisessa heijastinliivissä) kun vaihtoehtona on joutua todelliseen vaaraan.
Ehkä heijastinliivini on kuin viesti lapsilleni, että täällä ollaan. Turvaamassa teidän elämää, avustamassa, valvomassa, tarkistamassa, huoltamassa, lohduttamassa, viihdyttämässä, opettamassa ja olemalla nolonakin esimerkkinä. Eivät voi olla huomaamatta, vaikka varmasti sitä vielä yrittävät. "Hankin kokopuvun heijastavasta kankaasta, ellet pistä sitä kypärää päähän! Tulen kouluusi se haalari päällä ja tanssin kaikkien nähden macarenaa! Me tullaan isin kanssa molemmat. Onko turvallisuus vielä noloa, häh? Mä näytän sulle mikä on noloa! Jos kampaus litistyy kypärän alla, ota harja mukaan. Laita se kypärä päähän! Tai muuten: "Hey Macarena..."
Tän on pakko olla rakkautta, koska meininki on niin hullua.
6-vuotias tyttäreni katsoi paketin kuvaa nukkuvasta pojasta köytettynä turvaistuimeensa ja esitti välittömästi vastalauseen. "Toi on vauvoille!" Hän sanoi. Vaikka asiaa kuinka selvensi ja yhdessä you tube videoita https://www.youtube.com/watch?v=vqUIlKlWlNY katsoen. Tyttö oli silti vakuuttunut, että nyt on kyseessä pikkuveljelle ostettua tavaraa ja hänelle ollaan dumppaamassa jämät tai hylkytavara. Selitimme, että turvallisuus ei ole pelkästään vauvojen juttu, vaan sen pitäisi olla kaikille ihan ykkösjuttu.
Hänen mielestään ylimääräiset turvavyöt olisivat noloja, kun hän on kuitenkin jo iso tyttö. "Eikä! En haluu." Onneksi ollaan vielä tässä vaiheessa kehitystä, että vanhemmat päättää, eli varmasti otan kokeiluun ja katsotaan miten me niihin totutaan. Tämä ei ole viimeisen vuoden aikana todellakaan ensimmäinen kerta, kun joku äidin mielestä tärkeä ja turvallisuutta tuova juttu, ei ole ollut neidin mieleen alkuunkaan.
Esimerkiksi tyttäreni haluaa tehdä asioita itsenäisesti. Mieluiten ihan yksin, niin kuin hänen mielestään isot tekee. Hän haluaisi jäädä yksin kotiin, hän haluaisi mennä yksin ulos leikkimään, hän haluaisi kävellä yksin esikouluun, hän haluaisi tehdä yksin ruokaa, hän haluaisi....Lista on loputon. Olen äitinä varmaan ihan normaali kun sanon, että en usko että hän on vielä valmis kaikkeen tuohon.
Annan hänelle vastuuta enemmän huolehtia itsestään ja tavaroistaan. Kuten kävelyllä annan hänen juosta edellämme tai jättäytyä jonkin matkan päähän taaksemme. Annamme hänen juosta käytävällä rappuset kerrostalossamme ovellemme muiden mennessä hissillä. Olen muutaman kerran (okei kaks kertaa) jättänyt hänet yksin asuntoon viedäkseni roskat. Sallin hänen keinua ulkona talon kulman takana, niin ettei minulla ole häneen näköyhteyttä. Pyydän häntä mukaan ruuan laittoon ja esimerkiksi leipoessamme jätän sämpylöiden muotoilun hänen vastuulleen.
Välillä vanhempana on vaikeinta tietää milloin antaa siimaa ja milloin kelata takaisin. Haluan lapseni voivan luottaa itseensä ja kokeilla rajojaan. Samalla haluan hänen tuntevan, että olen täällä ja haluan auttaa jos on tarvetta. On vaikea määrittää milloin pitää tukea enemmän ja milloin vähemmän.
Ennen kun sain lapsia, turvallisuus ei näytellyt kovinkaan suurta osaa elämässäni. Elämä oli enemmänkin tapahtumasarjojen esiin marssia ja asioiden käsittelyä sitten siinä hetkessä kun ne tippuivat syliin. Pyörällä kaatuessa kiitti tuuriaan ettei lyönyt päätään, kun ei ollut kypärää, kun se olisi litsannut kampauksen. Kännykän pudotessa Aurajokeen, sadatteli ja vitutti, mutta kävi ostamassa uuden ja aloitti kavereiden numeroiden keräilyn uudelleen. Baarista kotiin noustiin ensimmäiseen autoon, jossa oli kuskina kaverin kaveri, joka vielä hetki sitten kompuroi narikassa hivenen sievässä. Ulos lähdettiin niissä vaatteissa, mitkä sopivat uuteen kaulahuiviin, eikä niissä mitkä sopivat säähän. Päiväysvanhaa safkaa syötiin jos oli nälkä ja sai mennä ja tulla niin kuin halusi oman aikatulun mukaan.
Kun tulin äidiksi ensi kertaa yli kuusi vuotta sitten, kaiken oli pakko muuttua. Ensimmäisen lapsen vanhempina ensimmäiset viikot ja kuukaudet kuluvat ihan vaan sen opetteluun, että pitää ennakoida. Ennakoida, valmistautua ja valmistella. Ennakoida kaikki mahdollinen, myös katastrofi skenaariot, joita on aivan helvetisti kun on omaa tälläisen mielikuvituksen. Vauvan perustarpeiden oppiminen on huomaamista, että kaikki on kiinni aikataulusta. Aluksi ihan vaan lapsen syömisen, nukkumisen ja kakkaamisen ennakoiminen. Jos ne pelkästään riitäisivät voisimme luovuttaa vauvojen hoitamisen tekoälylle.
Tähän tulee lisänä lapsen elossa pitäminen ehkäisemällä kaikki mikä voisi olla vaaraksi. Pienen tuhisevan muutaman kilon käärön nyt ei luulisi joutuvan vaaraan itsekseen. Vaan annas olla, kun se oppii kääntymään. Turvalaita, pidä kiinni, älä hellitä katsetta! Ilmeestä tai inahduksesta oppii tuntemaan onko sen nälkä vai väsy vai hätä vai jotain uutta. Lapsi onneksi karjuu sydäntä raastavasti heti kun mokaa jotain. "Yäää!!! Vaihdoit vaipan, vaikka mun olikin nälkä. Byääh!" Siihen menee hetki, että oppi ennakoimaan ja vielä oikein. Mut ainakin on kuivat vaipat...
Kierrokset nousee onneksi hyvin järjestelmällisesti. Joka hetki kun lapsi oppii uutta tulee uusia ennakoimisen kohteita. Kun lapsi oppi seisomaan tukea vasten, kaikki mihin hän ylsi piti siirtää ylemmäs tai valmistautua mahdollisuuteen, että hän alkaisi liikkua itsekseen. Hulluintahan tuossa kaikessa on, että on super onnellinen kun lapsi oppii uutta ja kehittyy. Vaikka se tarkoittaisi, että tulee enemmän vaaratekijöitä ja uusia uhkia. Turvallisuuteen panostaminen tulee aina vaan enemmän tarpeelliseksi mitä isommaksi lapsi kasvaa.
Nyt kun päämäärätön juoksentelu on muuttunut vähemmän päämäärättömäksi juoksenteluksi on 'kaikki-laidat-tiukasti-kiinni-jesarilla-tyyppinen-turvallisuus' aikansa elänyt ja on itse muututtava. On annettava lapselle mielikuva, että häneen luotetaan ja hän on kykenevä huolehtimaan itsestään. Totuushan on, että EI TODELLAKAAN OO!! Mutta ilmeisesti mielikuvan vahvistaminen on tämän vaiheen teema. Halusimme sitä tai ei. Jos jatkaisin samaan malliin, jesari-ratkaisulla, jokainen hetki olisi hirveää ulvontaa ja taistelua tätä pientä oman-elämänsä-jumalatar-diivaa vastaan. Toisaalta hän varmasti missaisi jonkun tärkeän kehitysvaiheensakin.
Joten kun annan hanelle vastuuta, oikeastaan kai jotenkin testaan hänen valmiuksiaan pärjätä itsenäisesti. On varmasti sanomattakin selvää, etten tee tätä tiedostaen, vaan opin koko ajan itsekkin. Samalla kun testaan häntä, testaan myös itseäni. "Olenko minä valmis päästämään irti? Olenko valmis antamaan sitä siimaa?" Olen huomannut että katson nykyään tilanteen sitten siinä hetkessä, kun se tippuu syliin. Kun perusjutut jo osaan ennakoida, eli tein tänään illalla jo huomisen makaroonilaatikon ja vaippakassi on pakattuna huomiseen kerhoon, voin huoletta odottaa seuraavaa haastetta ja seuraavan tapahtumasarjan esiin marssia. "Täällä ollaan. Valmiina ja valmisteltuna!"
Hänen kävellessä edelläni näen hänet, mutta hän ei näe minua - Hän on yksin. Hänen kävellessään takanani kuulen hänen askeleensa ja laulelunsa. En näe häntä, mutta kuulen hänet kovaa ja selvästi. - Hän on yksin. Juostessaan portaita meteli rappusissa on naapureille varmasti "tosi mieluisaa", mutta tiedämme täsmälleen missä hän menee, koska hän tykkää laskea kovaan ääneen kerrosten numerot ja ovi kotona odottaa sepposen selällään ihan kuin olisimme sen unohtaneet kauppakasseja purkaessamme. - Hän sai olla yksin.
Roskat viedessäni tilaan hissin ennen kuin kerron hänelle että nyt lähden, jotta hissin odotus aika ei olisi mukana hänen yksinolo-ajassaan. Laitan hänen lempi ohjelmansa pyörimään. Juoksen pussin kanssa pihan poikki. Heitän pussin kauhealla voimalla energiajätteen luukusta sisään, kansi jää auki. Jos sama hissi odottaa hypään siihen, jos ei juoksen portaat ylös kaksi rappua kerrallaan hirveässä paniikissa. Ehdin miettimään kaikki skenaariot missä tyttö voisi itsensä satuttaa. Ovelle päästessäni havahdun kuulemaan kikatusta oven takana. Ohjelma on hauska. Sisällä tyttö kysyy, miksi olen niin hengästynyt. - Hän sai olla yksin. Äiti ei ollut selvästi ihan vielä valmis tähän virstanpylvääseen. Ehkä ensi vuonna?
Kun hän keinuu talon kulman takana, kuulen kuinka keinu narisee vanhuutaan ruostuneena joka heilahduksella ja tiedän hänen olevan siellä, vaikka sen hetken hän tuntee olevansa yksin. Murkuraisia tai sydämenmallisia sämpylöitä syödessään, hän julistaa, että hänestä tulee isona leipuri, laulaja ja ompelija, kun hän kerran on näin taitava leipoja. Olen samaa mieltä. On hyvä, että on tavoite. Minullakin on: "Että jonakin päivänä tulee hetki, kun ihana pieni oman-elämänsä-jumalatar-diiva aloittaa oman ihanan elämänsä, niin olisin silloin valmis päästämään irti, tai ainakin antamaan tarpeeksi siimaa."
En voisi enää kuvitellakkaan pyöräileväni ilman kypärää tai käveleväni pimeässä ilman avaruuteen näkyvää rääkyvän keltaista heijastinliiviä, vaikka ne olisivat kuinka noloja pitää yllä. Haluan olla esimerkkinä lapsilleni. Haluan että he oppivat, että turvallisuus ei ole ollenkaan noloa tai idioottimaisen näköistä (vaikka kyllähän se vaatii munaa astella Prisman loisteputki valaistukseen neonkeltaisessa heijastinliivissä) kun vaihtoehtona on joutua todelliseen vaaraan.
Ehkä heijastinliivini on kuin viesti lapsilleni, että täällä ollaan. Turvaamassa teidän elämää, avustamassa, valvomassa, tarkistamassa, huoltamassa, lohduttamassa, viihdyttämässä, opettamassa ja olemalla nolonakin esimerkkinä. Eivät voi olla huomaamatta, vaikka varmasti sitä vielä yrittävät. "Hankin kokopuvun heijastavasta kankaasta, ellet pistä sitä kypärää päähän! Tulen kouluusi se haalari päällä ja tanssin kaikkien nähden macarenaa! Me tullaan isin kanssa molemmat. Onko turvallisuus vielä noloa, häh? Mä näytän sulle mikä on noloa! Jos kampaus litistyy kypärän alla, ota harja mukaan. Laita se kypärä päähän! Tai muuten: "Hey Macarena..."
Tän on pakko olla rakkautta, koska meininki on niin hullua.
Kommentit
Lähetä kommentti