Blogini julkisivun värimaailma on nyt metsäisen tumman vihreä. En ole lainkaan päättänyt millainen tai edes minkä värinen siitä tulee tai pitäisi tulla. En ole vielä edes täysin tietoinen millaisia aiheita täällä pohdiskelen. Kaikenlaisten ominaisuuksien opiskelu tässä bloggerpalvelussa on vielä täysin kesken. Itselleni tärkeintä on nyt vaan harjoitella kirjoittamista ja kirjoittaa. Mietin nuo nippeli asiat sitten myöhemmin tai jos ja kun ne tulevat vastaan.
Tänään olen kelannut mielessäni sitä että vääjäämättä ollaan jälleen menossa kohti syksyä. Ulkona sataa vettä ja kohta lehdet jäävät vaille lehtivihreää. Lehtivihreä on puun elämän eliksiiri verrattavissa ihmisten vereen. Sen puu imee takaisin runkoon ja juuriinsa suojaan talteen talven raa'alta kylmyydeltä. Aiemmin ajattelin vain, että lehdet nyt muuttavat väriään tai luonto pukeutuu ruskan väreihin. Luin kesällä 2020 mielettömän upean kirjan nimeltä Puiden salattu elämä. Kirja oli ensi sivuiltaan asti ihan huippu. Kirjan teksti perustui tutkittuun tietoon siitä, kuinka puut kommunikoivat ja esimerkiksi kuinka puut huolehtivat toisistaan ja lapsistaan.
Niin. Puillakin on lapsia. Ne saman lajin pienet ja suuret taimet vanhan männyn ympärillä eivät olekkaan varjostavia kilpailijoita, joita on hyvä metsänhoitajan käydä katkomassa, vaan ne ovat sen männyn lapsia. Kirjaa lukiessa ajatus tuntui hyvin itsestään selvältä. Ajatella, että puullakin on lapsia ja se kohtelee niitä lapsinaan, rakkainaan. Lapset, taimet kohtelevat puuvanhusta kunnioittaen ja huolehtien. Teoksen alussa kirjailija kertoi kuinka oli löytänyt metsästä satoja vuosia vanhan valtavan kannon reunat. Kannon reunoissa virtasi edelleen lehtivihreää, minkä pitäisi olla mahdotonta. Kannon tai todellisen puuvanhuksen muumioituneissa jäänteissä virtasi elämä, koska sen ympärillä kasvaneet jälkeläiset pitivät siitä edelleen huolta juurien välityksellä.
Ajatus on äärimmäisen kaunis ja lohduttava, mutta samalla satumainen ja jopa hiukan pelottava. Laittaa heti miettimään, että miksen tätä tiennyt? Mitä muuta en tiedä? Viimeiseen on helppo vastata: Paljonkin. Ei meillä koulussa kukaan koskaan puhunut, että puilla on lapsia tai ne huolehtisivat toisistaan. Ei. Ei. Aina kilpailtiin. Lajit kilpailevat elintilasta, ravinnosta, valosta, vedestä. Avara luonto-ohjelmassa elämä on suurta eloonjäämiskamppailua ja jatkuvaa kilpailua. Ihmisten elämässä elämä on aluksi pyrkimistä keskelle kasvukäyrää, kamppailua oman äänensä kuuluviin saamisesta suurissa ryhmissä, sukkulaviestikilpailua, kenellä on luokan paras todistus tai keskiarvo. Raadollinen kilpailu savannilla, opiskelu- ja työpaikoista, puolisosta tai itsenäisyydestään. Kilpailu vanhempainillassa kenen tiikerikakku jyrää kahvipuffassa tai onnistunko saamaan paalupaikan kassajonossa.
Puillakin on lapsia. Mitä jos puut eivät siis kilpaile, vaan aidosti tuntevat, suojelevat ja kannustavat toisiaan. Pitäisikö meidänkin?
Ajattelen että kuolemattomuus voisi olla helpommin ajateltuna jälkensä jättämistä. Mutta ei mitään tylsää kivipaasia, vaan aikaan ja ihmisiin. Heidän muistoihinsa. Tässä yhteydessä erityisesti nuorempiin. Voisinko olla niin mielenkiintoinen, että jälkeläiseni tai minun jälkeeni jäävät ihmiset muistaisivat minut, tekoni ja höpötykseni. Eräällä tavalla jäisin elämään heidän muistoissaan ja sydämissään, kuten omat isovanhempani elävät minun elämässäni.
Siten olisin kuin tuo vanha puun kanto. En enää tuulessa fledaani hulmuttava koivuneito vaan lapsiani maaäidin sylistä tukeva muisto.
Kommentit
Lähetä kommentti