1. Aika

Tää on mun suosikki juttu. Tiedän jo nyt, että tälle tulee jatkon jatkon jatkoa, koska voiko mikään olla niin kiehtovaa, kuin aika?

Odottavan aika on pitkä.

Aika on aivan mieletön. Joskus sitä on aivan valtavasti. Joutuu oikein funtismaan, että mitä sitä tekisi. Miten täyttäisi tämän tietyn määrätyn hetken ja kokisi tekevänsä sille ylimääräiselle ajalle jotakin hyödyllistä ja tärkeää. Siinä hetkessä kun sitä aikaa on, ei halua sen menevän hukkaan.

Naapurissa joku pyörittää peukaloja, koska aikaa on vaikka muille jakaa. Istua pohtimassa omassa tylsyyden linnakkeessaan, että miten tämän loputtoman pitkän pätkän täyttäisi. Mitä tekisi tai millä itseään viihdyttäisi. 

Aika tuntuu pitkältä. Tuntuu, että aikaa on tai ei ole, tarpeen mukaan. Nimenomaan tuntuu. Aika tuntuu. Sen tuntee kun on kiire ja keho ihan säpsähtää, kun tajuaa, että on tuhlannut aikaa ja pitäisi jo olla jossain ja tekemässä jotain. Sen tuntee kun on tylsää ja kello matelee. Keho vetää pitkään henkeä ja valmistautuu odotteluun ja siihen, että mitään ei tapahdu. Onko aika tunne? Tiedän kokemusasiantuntijana, että tylsyys on tunne. Voisiko kiirekkin olla?

Voi tuntua mielettömän ihanalle, kun hoksaa aamulla, että on vapaapäivä ja on aikaa. Aikaa mihin? Itselle. Voi nukkua pitkään ja laahustella yöpuvussaan pitkin päivää. Vaihtoehtoisesti voi täyttää tuon päivän tekemättömillä askareilla, siivota ja järjestellä komeron, aakkostaa dvd-hyllyn tai pestä astianpesukoneen hammasharjalla.

Aikaa toiselle. Voihan sen vapaapäivän viettää niinkin, että antaa aikaansa jollekin. Hengailee tai tarjoaa apuaan. Siivoaakin kaverin komeron hammasharjalla... Mitä? häh? Heh heh...

Jos elämässään on ajautunut tilanteeseen, että on paljon aikaa, mutta ei vältäämättä ole sellaista tilannetta itse halunnut. Voi ajan laahaaminen ja loputtomalta tuntuva oma aika olla kuin kidutusta. Kello raksuttaa seinällä, hiljaisuus alkaa painostaa, oman kehonsa äänet ja tuntemukset alkavat täyttää huomion haravan, haravasta tulee lopulta lapio ja oma hengityskin alkaa olla jo rasittavaa kuultavaa. Paikasta riippuen samojen ympäristön kohteiden havainnointi pitkän aikaa voi alkaa tuntua ahdistavalta.Voi luoja kun on tylsää!

Oma täysin henkilökohtainen tieteellinen tulkintani on, että tylsyys on aina oma vika. Jos siis tuntee tylsyyden riippana jalassa. Tähän sanottakoon, että tylsyys on mielstäni tunne. Toki nyt vertaan tilannetta omaan itseeni ja tieteellisyys tulkinnassani perustuu minun omaan katsonta kantaani ja mahdollisuuksiini toteuttaa tylsyyttä. Koska siellä hammaslääkärin odotushuoneessa, kun tohtorisi on 25 minuuttia myöhässä ja tiedät, että jollain on isompi hätä legojensa kanssa, kun tuli sisään puoli tuntia aiemmin moottoripyöräkypärä toisessa ja yläetuhampaat toisessa kädessä. 

Kun kaikki kahdeksan vuotta vanhat naistenlehdet on luettu, odotushuoneen seinäpaneelit ja lattiaruudut laskettu, höpötetty jonkun rauhoitetun ja puudutetun tädin kanssa ennen tämän sammumista vastapäiseen penkkin takaraivo nojaten pure jenkki-julisteen häiritsevän suurta suuta vasten, oot vaihtanut kahdesti paikkaa ihan vaan halusta nähdä eri kulmista julisteen jätti suu syömässä puudutetun tädin päätä. Olet ehtinyt ennen tylsyyden ääneen julistamista käydä luukulta kysymästä tohtorin aikataulusta, vaikka tiedät, että menee vielä, koska motoristin huuto kuuluu käytävään, eli puudutus ei oo ihan vielä kohdillaan. Et jaksa esittää enää vieraskoreaa, teet olosi mukavaksi ja asetut tuolille niin mukavasti kuin ihminen voi siinä tilanteessa ja alat..... ajatella.

Tylsyys on äkkiä tipotiessään. Ajatus ja ajattelu. Joka päiväinen ruumista irtautuminen. Taikavoima, joka on mielestäni kaikkivoipa ja meidän kaikkien ikioma supervoima. Voi mennä mihin tahansa, paikkaan, aikaan, tapahtumaan. Olla kuka tahansa, nähdä, kokea, tehdä, tutkia, olla olemassa itselleen siellä...jossakin...   

Lennän Atlantin valtameren yllä. Vain minä. Kädet levällään, kuin lintu. Fysiikanlait on heikoille. Mun mielikuvituksessa sellaisia ei tarvita tai haluta noudattaa. Lennän niin kovaa, että pinta rikkoontuu ja jätän jälkeeni jakauksen valtameren päälakeen. Kohta jo kisailen delfiinien kanssa ja päätän itsekkin sukeltaa suoraan valtavan megalodon hain kitaan.... Hei! Miten tää nyt tälleen hakkeroitiin...

Aarniometsä. Paljaat varpaat vihreässä kosteassa metsänpohjassa, saniaiset hipaisee sääriä ja helmoja, koska mielikuvitus metsään varustaudutaan tietenkin pitsileningissä. Ilma on kostea, raikas ja elävä. Kosketat iättömän vanhaa puuta ja tunnet, kuinka sen sammalpeitto värähtää kätesi alla. Pensaasta kurkistaa esihistoriallinen eläin... ilmeisesti dinosaurus (okei, mun tämän hetkinen elämänvaihe pienten ihmisten ja nimenomaan poikien äitinä selvästi vaikuttaa mun mielikuva harjoituksiin)

Säpsähdän ja palaan odotushuoneeseen. Motoristi repäisee toimenpidehuoneen oven auki ja pää paketissa haparoi ulos käytävälle, kuin eräät perjantai iltana ravintolasta juotuaan liikaa...jaffaa. Aika onkin kulunut nopeasti. Olo on raukea. Kuin olisi tehnyt jotain muuta, käynyt jossakin. Ei tunne lainkaan tylsyyttä ja on jopa hiukan levännyt fiilis. 1,5h odotus ei ollutkaan niin paha ja ei sitä tohtorin tarvitse yhtään pahoitella. Mikäs tässä ollessa, onhan mulla aikaa