Maaliskuun muumio

 

Tiedättehän sen tunteen, kun astuu sisältä pimeästä ulos kirkkaaseen auringon valoon ja tuntuu kuin aivot sulais ja tuulilasi olis pesty margariinilla. Ei näe mitään ja hoipertelee kuin, haudastaan karannut muumio käärinliinojaan keräillen. Koko koneistolla on täysi työ pysyä vain pystyssä, odottaa et vauhti pysähtyy kuin Särkänniemen hilavitkuttimessa. Tiedät että se on kohta ohi, kun vaan pidät silmät tiukasti kiinni. Kestää tovin, ennen kuin uskaltaa raottaa silmiään uudelleen. Totutella. Hengittää. Tasapainoaistin uudelleen käynnistäen, kuin 95' Windowsin... "Okei, mä selvisin taas." Huh.

Vaikka olen kevät ihminen, niin mä olen aamuisin just semmonen muumio. Taloni on mäellä ja ulko-ovi aamuaurinkoa kohden. Roskis on vietävä, ettei se ala enempää morottaa ja vaikka kovasti olen koittanut postilaatikkoa opettaa, se ei raukka vieläkään osaa kantaa tavaraansa kuistille. Takki yöpuvun päälle ja villasukkineni lipsuihin. Eka pitää kattoa, et naapurit ei näe tätä horroksesta herännyttä röllipeikkoa. Sit silmät tihrustaen eka roskikselle ja sit postilaatikolle. Puolessa välissä huomaa, että roskis unohtu. No, ihan sama, kuhan se ei ala laulaa.

Meidän naapurissa on päiväkoti. Samanlaiset kiukkuiset muumiot ajaa edestakaisin aamulla ja iltapäivällä pimpparallia tenaviensa kanssa päättyvää kotikatuamme pitkin. Lapsiani en voi postilaatikko/roskis reissulle laittaa, koska jos mä en näe tuolla mitään, niin veikkaan, et päiväkoti vanhemmat vetää oman rundin vaan vanhasta muistista ja hyvällä munkilla.

 

Tänä aamuna siinä meidän talon edessä oli neljä autoa jonottamassa päästä nakkaamaan muksujaan tarhan portista sisään. Voi kökkö. Lumivallit tekee kadusta naurettavan kapean ja tiesin, et tää ruuhka ei oo heti ohi. No minäpä näpsäkkänä ajattelin kurottaa vallin yli laatikolle, ettei tarvitse mennä autoilijoita häiritsemään. Tiesin mitä olin tekemässä. Olen tehnyt niin tänä talvena aiemminkin. Iisi piisi, helppo juttu. Niin. Silloin kun oli pakkasta. Aivan.

Painauduin koko painollani lumivalliin ja tiesin heti, et "voi ei!" Lumimuurini oli niin sulanut, että antoi periksi ja minä upposin koko vartollani jalat sojottaen hankeen. Lipsut lensi ja villasukat päätti valita ne. Osuin päälläni postilaatikkoon, et periaatteessa: tehtävä suoritettu. Se hanki oli aivan sairaan kirkas ja märkä. Näkö oli taas ihan margariinia ja mun takin helma haukkas lunta. Hui!! Enkä päässyt sieltä ylös.

Kolmesta autosta jotkut ja kaks naapuria tuli onkimaan mua sieltä hangesta. Olin todella autettu. Kiitos. Kiitos. En saanut posteja ja roskiskin on vielä tuossa eteisessä, mutta kävin "kaivamassa" lumivalliin kulkureitin postilaatikolle, et ei ihan turha reissu. Huomenna tää menee jo paljon paremmin. Pakko, koska huonommin ja nolommin tää ei ainakaan voi mennä.